The Raven / Korppi & Kello from CKM on Vimeo.

"Kohokohdaksi muodostuu kuitenkin Martinin surrealistinen soolo Korppi ja kello, jossa hän lavalla säteilevänä ja sensuellisti liikehtivänä on kuin entisaikojen kabareediiva. Nivelettömiltä vaikuttavilla käsivarsillaan, päätään ilmeikkäästi nykien hän esittää hienon lintuimitaation. Kun hopeinen kuu valaisee mustankimaltavaa korppia, joka syvään taakse nojautuen ja hiljaa paikallaan antaa höyhenpyörteiden laskeutua ylleen, on kuin aika pysähtyisi tuoksi taianomaiseksi hetkeksi"

Jenny Jägerhorn

Hufvudstadsbladet 5.12.2010

Sytyttävät paradoksit

Tanssin ajan perjantai-illassa heittäydyttiin ehdoitta. Esitykset synnyttivät vaikuttavia paradokseja, mahdottomia mahdollisuuksia: loivat lisää ottamalla jotain pois, paljastivat peilin takaisen, sytyttivät sammuttamalla valot.

Ensimmäistä kertaa Teemu Kyytisen luotsaama festivaali otti nyt keskiöön liikkeen koreografisen korostuksen sijaan. Laadukas festivaali jatkoi edelleenkin monimuotoisella ja taitavasti rajoja keinuttavalla otteella.

Kaari Martinin nykyflamencoesitys alkoi verkkaisen taputusrytmin rinnalla kuin tapaillen muistoa tai matkien kaikua. Käsityön museon juuri oikeankokoinen tila ja tämänhetkinen näyttely plyysimatoille maalattuine kuvineen antoivat oivat kehykset Korpin ja kellon mennyttä jäljittävälle – ja jäljentävälle – diivahahmolle.

Liikekieli, josta löytyi piirteitä marionettinuken ja soittorasian tanssijattaren nykivän mekanisoiduista liikkeistä, oli viimeistä piirtoa myöten hallittu ja ilmaisurikas.

Huikean parodiennen liikkeet tapahtuivat tiukasti rajatussa tilassa liki paikallaan, kuten flamenco tapaakin. Tässä liikekieli oli kuitenkin tarkoituksellisen osoittelevaa. Eleiden naamioitu performanssi ja roolikerrostumia ilmentävät koketeeraukset niveltyivät toinen toisiinsa, kunnes katkesivat kuin unohdukseen.

Tanssijan vangitsevasti rakentama liikekieli ja parodinen koreografia synnyttivät kiehtovan illuusion kadonneen liikkeen metsästyksestä.

(Keskisuomalainen, 25.9.2011, Reija Palttala)

 

Tanssin Aika -festivaalin taiteellisena johtajana sen ensimmäiset viisi vuotta toiminut Ismo-Pekka Heikinheimo loi perinteen, joka vei tanssia yleisön joukkoon kaduille ja kauppakeskuksiin. Ilmaisesityksiin kiteytyi periaate tanssin saavutettavuudesta: katsojalta ei edellytetä lompakon raottamista tai aiempaa katsomiskokemusta. Ohikulkija voi spontaanisti kurkistaa tanssin maailmaan, kenties viehättyä ja kiinnostua näkemästään; tulla toistekin.

Suomen Käsityön museo on ollut aikaisemminkin tanssitaiteilijoiden estradina, ja uutena taiteellisena johtajana aloittanut Teemu Kyytinen vei avaraan ympäristöön Kaari Martinin soolon Korppi ja kello. Käsityön museo tarjoaa tanssille kiinnostavan tilan, sillä sen kaksi kerrosta mahdollistavat esityksen katsomisen yläkerroksesta, ”parvelta”. Tuolloin katsomiskokemusta kehystävät samanaikaisesti yleisön reaktiot ja liikehdintä. Taideteoksen konteksti laajenee.

Kaari ja Roni Martinin yhteistyö on niin saumatonta, että vaikutteiden erottaminen tai syy-seuraus -suhteen analysointi tuntuu yksinkertaisesti mahdottomalta. Totta on, että koreografia ja tanssi ovat Kaari Martinin, musiikki ja lyriikat Roni Martinin. Taiteilijoiden – vai tulisiko sanoa ’taiteilijuuden’, tekemisen – kieli on silti sama. Sekä tanssissa että musiikissa on niin vahva lataus, niin tiheä tunnelma, että vartin mittaista esitystä seuraa herpaantumatta.

Kaari Martinin mustanpuhuvan korpin lavasäteily on mykistävä! Alun arastelevat, nykivät liikkeet väistyvät. Sulat kiiltävät, ryhti oikenee, vaisu olemus katoaa, ja näyttämöllä on voimakastahtoinen, sulkiaan oikova dramaattinen musta lintu. Äkillinen ravistelu saa sulat leijailemaan maahan. Näyttämöllä on julmankaunis olento, josta ensimmäisten tahtien – kuin sydämenlyöntien – aikana kasvaa oman universuminsa hallitsija.

Tekijät ovat maininneet, että Korppi ja kello on kunnianosoitus espanjalaisille 1920-luvun surrealisteille. Teos ei kuitenkaan pakota tulkitsemaan itseään vain tästä lähtökohdasta käsin. Yhtä hyvin voi antaa assosiaatioiden kuljettaa vaikkapa Edgar Allan Poen Korppi-lyriikan kautta luonnosta tuttuun symboliikkaan: korppiin yksinäisenä erämaiden valtiaana.

Kaari Martinin teknisistä taidoista ei tarvinne puhua. Liikekielen aksentit ovat tarkkaakin tarkempia. Tanssija on sormenpäitään myöten, viimeiseen nilkan ojennukseen ja pään taivutukseen asti läsnä. Vaikka esitys tihkuu vahvaa tunnelmaa, se ei piehtaroi tunteessa. Päinvastoin: kylmä ja kuuma sekoittuvat siten, että katsoja saa jäädä tarkkailijaksi. Esityksen päättyessä olo on kuin syvän sisäisen ravistelun jälkeen: ajatukset sinkoilevat ja koettavat koota maailmasta uudenlaista kuvaa. Siihenkö surrealismi meitä kutsuu?

Liikekieli.com, Maija-Liisa Westman